Alkuperäistä käsikirjoitusta pääsee lukemaan suoraan verkossa jos haluat tarkastella itse alkuperäistä 900-luvun pergamenttia, koko käsikirjoitus on digitoitu vapaasti luettavaksi. Käsikirjoituksen digitaalisia kuvia ja korjauskerroksia voi tutkia The Exeter Book - Old English Poetry in Facsimile -sivustolla. [1]
Runosta ei ole tiettävästi julkaistu täydellistä vapaasti saatavilla olevaa suomennosta, joten tekstiasuihin tutustuminen vaatii käytännössä muinais- tai nykyenglannin osaamista. Runo on historiallisesti poikkeuksellisen arvokas, sillä se sisältää muun muassa historian vanhimman kirjallisen maininnan viikingeistä (muodossa Wiking, wicingas tai wicinga cynn) [1, 2]. Sekä selkeästi vanhimman suomensukuisen runonlaulajan kokoamana Suomien sukupuu kokoelman:
Sivulta 84v Exeter kirjaa alkaa Widsith runo. Huomatkaa oikea runon nimi: "Vid Sith Matholad(ae)"
https://theexeterbook.exeter.ac.uk/viewer.html
| This word, beyond reasonable doubt, means “far-wanderer”; the poem surely describes the life and defines the vocation of a typical roving singer of the older times. How its parts were put together, what credit goes to its historical and biographical statements, how one is to reconstruct the wanderer’s itinerary, are questions still under lively debate;[1] they are not to be discussed now beyond their quite incidental bearing upon the personality of the scop himself. Widsith is introduced by the usual formula as about to speak and as a man worth hearing. He comes of good stock; is champion rover in his profession; and once went on an important mission with persons of the very highest rank. But the first outcome of his “word-hoard” is disappointing. For some forty lines he is very dull; the speech does not belong to him, one is fain to think, but is rather a poetical list of kings and peoples, like those made for children in modern times, easy to remember by means of the rime-scheme into which the names must fit. Saxo uses such a list of alliterating names in telling of those who fought at Bravalla; but he fills out the original Norse.[2] With these English versus memoriales also is mingled other stuff. There is a moral reflection, at which the modern hearer of sermons and lectures would do well not to scoff; and there are two passages which go into legendary details,—one about Offa and one about Hrothgar and Hrothwulf. With the fiftieth line, a good sounding verse, by the way, the Far-Wanderer drops his impersonal and hearsay information, and for the rest of the poem speaks of things he has seen for himself. It is a miscellaneous account, not only in matter, but in style, spirit, and effect. Apart from the impossible Israelites and Assyrians of his itinerary, the singer betrays either the plurality of his origins or his incapacity to tell a good, cheerful, likely lie such as one expects from a forerunner of Mandeville; a travelled man, moreover, he now stammers along as the most helpless of artists, and now breaks out into vivid and moving verse. His account of his visit to Eormanric is in parts admirably done. At last he is silent; the word-hoard is locked again; and in a little epilogue the pen of some sympathetic scribe epitomizes a minstrel’s life, and chants that most English of all English, refrains, the memento mori. So much for Widsith as this oldest of the rescued early poems in English sets him forth. His supposed words are obviously put together in different places and times. Very likely the tale of his actual wanderings, continuous and dealing with definite occasions, may be the original part of the poem, as Dr. Lawrence suggests; but even this modest statement cannot be positively affirmed. No one singer ever saw or did what Widsith professes to have seen and done; and some of the statements can have no basis of fact in the experience of anybody. Widsith’s story is fiction, so one must fairly admit; but Widsith himself is true. He is rescued from the past, with a queer patchwork story which purports to be of his making, and which deals exclusively—as his brother Deor’s tale also dealt—with continental places, persons, and times. Like another singer of far later date, the German Traugemund,[3] he comes with a “true tale” of many strange things which he has seen in his wanderings. The man who copied him into the Exeter Book must have been a lover of the past; the rescue of this old singer with his queer itinerary, his scraps of epic and wastes of history and biography outworn, might well have been precious in the eyes of an antiquarian. One suspects, moreover, that this convenient traveller had fathered many a group of verses, more or less connected in general subject, which imparted “things everybody ought to know.” Widsith says so was good verification for statements of this sort, just as Alfred or Hending or whoever else was sound authority for a proverb. There must have been many lays in which a singer spoke of his far journeys, but did not mention his own name. Folk, as Möller points out, would call him just what he said he was,—a far-wanderer. The name was generic. In a different sense, the name of Robinson became generic for the actual stories told in the first-person by men who followed Defoe’s enticing trail; there were hundreds of “Robinsons” in the eighteenth century. This pedantic Widsith may be to some extent a creature of the English pen; but a real roving singer has been rescued from continental tradition in his name. The pomp of heroic lays still echoes in his faltering speech. He has the court accent, the high manner; he wears none but a king’s livery, and takes only royal gifts. One wishes profoundly he had told more about himself, and had held longer the note of battle he strikes so well; but one is grateful to have him on any terms. WIDSITH “THE FAR-WANDERER” Widsith spake, his word-hoard unlocked, who farthest had fared among folk of earth through tribes of men, oft taking in hall rich meed of gold.[4] Of the Myrging line 5 his ancestors woke.[5] With Ealhhild fair, weaver-of-concord, went he first,[6] 5his ancestors woke.[5] With Ealhhild fair, weaver-of-concord, went he first,[6] seeking the home of the Hrethan king,-- from the east, from Anglia,—Eormanric fierce, marrer-of-covenants.[7]—Much he sang. 10“Many men have I heard of who held dominion. Let every leader live aright, earl after earl in honor rule, who thinks to thrive and his throne maintain! Of these[8] was Hwala a while the best, 15and Alexander, of all, the greatest in the race of men, and most he throve of any on earth that ever I heard. Attila ruled Huns, and Eormanric Goths, Becca the Banings,[9] Burgundy Gifeca. 20Cæsar ruled Greeks and Cælic Finns,[10] Hagena Holmrygas, Heoden the Glommas.[11] Witta ruled Sueves, and Wada[12] the Hælsings, Meaca the Myrgings, Mearchealf the Hundings. Theodric[13] ruled Franks, and Thyle the Rondings, 25Breoca the Brondings, Billing the Wernas. Oswine ruled Eowas, Ytas[14] Gefwulf, Fin[15] the Folcwalding Frisian clans. Sigehere longest the Sea-Danes ruled, 30Wald the Woings, Wod Thuringians, Sæferth the Sycgan, the Swedes Ongentheow,[17] Sceafthere Ymbras, Sceafa Longbards, Hun the Hætweras, Holen the Wrosnas. Hringwald was hight the Herefars’ king. 35Offa[18] ruled Angles; Alewih Danes,-- of all mankind in mood the bravest, yet never with Offa his earlship availed: for Offa won, of all men first, when still a boy the broadest empire: 40none of his age showed earlship more in stress of battle with single brand: against the Myrgings marked he bounds by Fifeldor:[19] thenceforth ’twas held by Sueve and Angle as Offa won it. 45Hrothwulf and Hrothgar[20] held the longest concord of kin as cousins[21] together, after they routed the race of Wicings, laid prone the pride of the power of Ingeld, hewed down at Heorot the Heathobard line. 50So I fared through many a foreign realm[22] this wide earth o’er, as weal or ill came to my ken; of my kin bereft, far from my folk, I followed onward. Wherefore I can sing and say my tales, 55 to men in the mead-hall make my lay, how high-born heroes heaped me gifts. I was with Huns and with Hrethan Goths,[23] with Swede s and with Geats[24] and with Southern Danes,with Wenlas[25] and with Wærnas and with the Wicings, 60with Gefthas and with Winedas and with Geflegas, with Angles and with Sueves and with Ænenas, with Saxons and with Scygan and with the Swordmen, with Hronas and with Deanas and with Heatho-Reamas.[26] 65and with the Burgundians got I a ring, when Guthhere[28] gave me the glittering treasure in pay for my song: no puny king! With Franks and Frisians and Frumtings was I, with Rugas and Glommas and Rumwalas.[29] 70Likewise with Ælfwine[30] in Italy was I: of all mankind I ken he had the fairest hand his fame to heighten, heart most ungrudging in gift of rings, of shining circlets, son of Eadwine. 75With Saracens was I, and Serings too, with Greeks and with Finns, and with Cæsar[31] was I. he that ruled o’er the revellers’ cities,[32] wielded the wealth of the Walas’[33] realm. With Scots and Picts, and Scrid-Finns[34] was I, 80with Lith-Wicings, Leonas, and Longobards, with Heathmen and Hæreths and Hunding folk. With Israelites was I and with the Ex-Syrings,[35] with Ebrews and Indians, in Egypt too. With Medes and Persians and Myrging folk, 85and with Mofdingas too, and the Myrgings beyond, and with Amothings, and with East-Thyrings, with Eolas, Istas, and Idumeans.[36] And[37] I was with Eormanric all that while the king of the Goths was gracious to me. 90A ring he gave me, ruler of strongholds, on which six-hundred of solid gold was scored for the treasure by shilling-count;[38] I made then Eadgils owner of this, my helmet-lord,[39] when home I fared, 95the loved one, in pay for the land he gave me. First[40] of the Myrgings, my father’s home. Then Ealhhild gave me another ring, queen of the doughty-band, daughter of Eadwine.[41] My laud of her moved through many lands 100whenever in song I was urged to say where under heaven I’d heard of the best gold-decked queen her gifts dividing.[42] Then I and Scilling[43] with sounding voice before our lord uplifted song: 105loud to the harp the lay rang out, and many men of mood sublime spake with words,—who well could judge,-- that they never had known a nobler song. Thence I ranged o’er the realm of Goths, 110ever seeking the sturdiest clansmen.-- Such was Eormanric’s suite of earls:[44] Hethca and Beadeca;[45] Harlings both, Emerca, Fridia; that East-Goth, too, sage and brave, the Sire of Unwen;[46] 115Secca and Becca, Seafolan and Theodric, Heathoric and Sifeca, Hlithe and Inggentheow, Eadwine and Elsa,[47] -Ægelmund and Hangar, and the Neighbor-Myrgings’ noble band, Wulfhere and Wyrmhere,—(war was not languid, 120when the Hrethan host with hardy blade were fain to defend by the forests of Vistula olden homes from Attila’s horde)!-- Rædhere and Rondhere, Rumstan and Gislhere, Withergield[48] and Freotheric, Wudga and Hama:[49] 125not worst[50] of warrior-comrades these, though now I come to name them last! From their host full often whining flew howling[51] spears at the hostile throng. Exiles won there woven[52] gold, 130men and women, Wudga and Hama. So found I ever, in faring thus, that he is dearest to dwellers on earth whom God has raised to rule o’er men as long as here he lives in the world.”[53] 135So, faring aye, are fated to wander men of song through many lands, to say their need and to speak their thanks. Or south or north, some one is found, wise of word and willing of hoard, 140to lift his praise in his liegemen’s presence, to honor his earlship,—till all is fled, light and life together: he gets him laud, holds under heaven a haughty name.
| Hänen sanansa tarkoittaa epäilemättä "kaukainen vaeltaja"; runo varmasti kuvaa menneiden aikojen tyypillisen kiertävän runonlaulajan elämää ja määrittelee hänen kutsumuksensa. Miten sen osat koottiin, mikä kunnia kuuluu sen historiallisille ja elämäkerrallisille lausunnoille, miten vaeltajan reitti rekonstruoidaan, ovat kysymyksiä, joista keskustellaan edelleen vilkkaasti; niitä ei käsitellä nyt sen lisäksi, että ne vaikuttavat sattumanvaraisesti itse laulajan persoonallisuuteen. Widsith esitellään tavanomaisella kaavalla puhuvana ja kuuntelemisen arvoisena miehenä. Hän on hyvästä suvusta; on ammatissaan mestarikulkija; ja hän suoritti aikoinaan tärkeän tehtävän erittäin korkeimman arvon henkilöiden kanssa. Mutta hänen "sanavarastonsa" ensimmäinen tulos on pettymys. Noin neljänkymmenen rivin ajan hän on hyvin tylsä; puhe ei kuulu hänelle, on helppo ajatella, vaan pikemminkin runollinen luettelo kuninkaista ja kansoista, kuten nykyajan lapsille tehdyt, helposti muistettavat sen rimijärjestelmän avulla, johon nimien on sovittava. Saxo käyttää tällaista alliteroivien nimien luetteloa kertoessaan Bravallassa taistelleista; mutta hän täyttää alkuperäisen norsen tekstin. Näihin englanninkielisiin versus memoriales -lauseisiin sekoittuu myös muuta. Mukana on moraalinen pohdinta, jota nykyajan saarnojen ja luentojen kuulijan ei kannata pilkata; ja tekstissä on kaksi kohtaa, jotka käsittelevät legendaarisia yksityiskohtia – toinen Offasta ja toinen Hrothgarista ja Hrothwulfista. Viidennelläkymmenennellä rivillä, joka muuten kuulostaa hyvältä säkeistöltä, Kaukovaeltaja luopuu persoonattomista ja kuulopuheisiin perustuvista tiedoistaan ja puhuu runon loppuosassa asioista, joita hän on itse nähnyt. Se on sekalainen kuvaus, ei vain sisällöltään, vaan myös tyyliltään, hengeltään ja vaikutuksiltaan. Matkareittinsä mahdottomia israelilaisia ja assyrialaisia lukuun ottamatta laulaja paljastaa joko alkuperänsä moninaisuuden tai kyvyttömyytensä kertoa hyvää, iloista ja todennäköistä valhetta, jollaista Mandevillen edelläkävijältä voi odottaa; matkustellut mies lisäksi änkyttää eteenpäin kuin avuttomin taiteilija ja puhkeaa nyt ja liikuttavaan runoon. Hänen kuvauksensa vierailustaan Eormanricissa on osittain ihailtavasti tehty. Lopulta hän on hiljaa; sanavarasto lukitaan uudelleen; ja pienessä epilogissa jonkun myötätuntoisen kirjurin kynä kiteyttää minstrelin elämän ja laulaa enimmäkseen englantia, kertosäkeitä, memento mori. Siinäpä Widsithille tämä vanhin pelastetuista varhaisista englanninkielisistä runoista, joka hänestä kertoo. Hänen oletetut sanansa on ilmeisesti koottu eri paikoissa ja aikoina. Hyvin todennäköisesti kertomus hänen todellisista vaelluksistaan, jatkuva ja tiettyihin tilanteisiin liittyvä, saattaa olla runon alkuperäinen osa, kuten tohtori Lawrence ehdottaa; mutta edes tätä vaatimatonta väitettä ei voida vahvistaa varmasti. Yksikään laulaja ei ole koskaan nähnyt tai tehnyt sitä, mitä Widsith väittää nähneensä ja tehneensä; ja joillakin väitteillä ei voi olla mitään todellisuuspohjaa kenenkään kokemuksessa. Widsithin tarina on fiktiota, joten on myönnettävä; mutta Widsith itse on totta. Hänet pelastetaan menneisyydestä omituisen tilkkutäkkitarinan avulla, joka väittää olevansa hänen itse keksimänsä ja joka käsittelee yksinomaan – kuten hänen veljensä Deorin tarina myös käsitteli – mannertenvälisiä paikkoja, henkilöitä ja aikoja. Kuten toinen paljon myöhempi laulaja, saksalainen Traugemund, hän tulee "tosi tarinan" kanssa monista outoista asioista, joita hän on nähnyt vaelluksillaan. Mies, joka kopioi hänet Exeter-kirjaan, on täytynyt olla menneisyyden ystävä; tämän vanhan laulajan pelastaminen omituisine matkareitteineen, eeppisten katkelmineen ja historian ja elämäkerran kuluneine romuineen on saattanut hyvinkin olla kallisarvoista antikvaariselle. Lisäksi voi epäillä, että tämä kätevä matkailija oli luonut useita runoja, jotka liittyivät enemmän tai vähemmän yleiseen aihepiiriin ja jotka välittivät "asioita, jotka kaikkien tietää". Widsithin mukaan tämä oli hyvä vahvistus tällaisille väitteille, aivan kuten Alfred tai Hending tai kuka tahansa muu oli luotettava sananlaskun asiantuntija. On täytynyt olla monia kertomuksia, joissa runonlaulaja puhui kaukaisista matkoistaan, mutta ei maininnut omaa nimeään. Kuten Möller huomauttaa, ihmiset kutsuisivat häntä juuri siksi kuin hän sanoi olevansa – kaukaiseksi vaeltajaksi. Nimi oli yleisnimi. Toisessa mielessä Robinsonin nimestä tuli yleisnimi niille todellisille tarinoille, joita Defoen houkuttelevaa polkua seuranneet miehet kertoivat ensimmäisessä persoonassa; 1700-luvulla "Robinsoneja" oli satoja. Tämä pedanttinen Widsith saattaa olla jossain määrin englantilaisen kynän luomus, mutta todellinen kiertävä laulaja on pelastettu mannermaisesta perinteestä hänen nimensä kautta. Sankarillisten runolaulujen loisto kaikuu yhä hänen horjuvassa puheessaan. Hänellä on hoviaksentti ja ylhäiset käytöstavat; hän käyttää vain kuninkaan unelmapukua ja ottaa vastaan vain kuninkaallisia lahjoja. Toivoisi syvästi, että hän olisi kertonut itsestään enemmän ja olisi pitänyt pidempään kiinni siitä taistelutahdista, jonka hän niin hyvin osuu; mutta on kiitollinen siitä, että hän on meillä millä ehdoilla tahansa. WIDSITH ”KAUKAINEN VAELTAJA” Widsith puhui, sana-aarre avattu, joka oli kaukaisimmillaan kulkenut maan kansojen keskuudessa ihmisheimojen kautta, usein keräten runsaasti kultaa. Myrgingin suvusta 5 Kaunis Ealhhild, sovinnon kutoja, meni ensin, etsimään Hrethanin kuninkaan kotia,-- idästä, Angliasta,— hurja Eormanric, liiton rikkoja - paljon hän lauloi. 10 "Olen kuullut monista miehistä, jotka pitivät valtaa. Eläköön jokainen johtaja oikein, jaarli jaarlin perään hallitkoon kunniassa, joka ajattelee menestyvänsä ja valtaistuimensa säilyttävänsä! Näistä oli Hwala jonkin aikaa paras, 15 ja Aleksanteri, kaikista ihmiskunnasta suurin, ja hän menestyi parhaiten kaikista maan päällä olevista, joista olen koskaan kuullut. Attila hallitsi hunneja ja Eormanric gootteja, Bekka baneja, Burgundy Gifeca. 20 Cæsar hallitsi kreikkalaisia ja Cælic-suomalaisia, Hagena Holmrygas, Heoden Glommaseja. Witta hallitsi Suevesia ja Wada Hælsingejä, Meacaa Myrgingejä ja Mearchealfia Hundingeja. Theodric hallitsi Frankeja ja Thyle Rondingeja, 25 Breoca Brondingeja, Billing Wernaseja. Oswine hallitsi Eowas, Ytas Gefwulfia, Fin the Folcwalding Frisian klaaneja. Sigehere pisin Sea-Daneja hallitsi, 30 Wald Woingit, Wod Thüringeniläiset, Sæferth Sycgan, Swedeja Ongentheow, Sceafthere Ymbraa, Sceafa Longbardeja, Hun Hætweraa, Holen hallitsi Wrosnateja. Hringwald oli Herefarien korkein kuningas.(Sormusvalta) 35Offa hallitsi angleja; Alewih Daneja – koko ihmiskunnasta mielistä rohkeimmat, mutta ei koskaan Offan kanssa jaarlin arvoon yltänyt: sillä Offa voitti, kaikista miehistä ensimmäisenä, vielä poikasena, laajimman valtakunnan: 40 Kukaan hänen ikäisensä ei osoittanut jaaruutta enemmän yhden ainoan merkin taistelun paineessa: Myrgingiä vastaan Fifeldorin merkitsemät rajat: siitä lähtien Sueve ja Angle pitivät sitä hallussaan, Offan voittaessa. 45 Hrothwulf ja Hrothgar elivät pisimpään serkkuina sukulaisuussuhteessa, kun he olivat kukistaneet Wicingien suvun, kaataneet Ingeldin ylpeyden ja hakanneet Heathobardin suvun Heorotissa. 50 Niin minä kuljin läpi monien vieraiden valtakuntien tällä laajalla maapallolla, aina kun onni tai onnettomuus tuli tietooni; sukulaisiani, kaukana kansastani, seurasin eteenpäin. Siksi voin laulaa ja kertoa tarinoitani, 55 simahallin miehille esitän rukoukseni, kuinka ylhäiset sankarit minulle lahjoja kasasivat. Olin hunnien ja hrethanilaisten goottien, Swedien ja Geattien ja eteläisten Danien, Wenlasien ja Wærnojen ja Wicingien kanssa, 60 Gefthasin ja Winedasin ja yhdessä Geflegasin, ja Anglien yhdessä Suevesien ja yhdessä Ænenasin, yhdessä Saksien ja Scygan ja yhdessä Miekkaiten, yhdessä Hronasin ja Deanasin yhdessä Heatho-Reamas (Hiiden Maailmoissa?). 65 ja burgundilaisten kanssa sain sormuksen, kun Guthhere antoi minulle kimaltelevan aarteen lauluni palkkioksi: ei mikään mitätön kuningas! Frankkien, friisien ja frumtingien kanssa olin, Rugasin, Glomman ja Rumwalan kanssa. 70Samoin minä olin Italiassa Ælfwinen kanssa: tiesin koko ihmiskunnasta, että hänellä oli kaunein käsi, jonka maineensa hän saisi kasvamaan, sydän vastahakoisimmin lahjoittaen sormuksia, kiiltäviä koruja, Eadwinen poika. 75 Saraseenien kanssa olin, ja myös Seringien, kreikkalaisten ja suomalaisten kanssa, ja Caesarin kanssa myös. Hän, joka hallitsi juhlijoiden kaupunkeja, käytti Walasin valtakunnan rikkauksia. Yhdessä Skottien, piktien ja skridi-suomalaisten kanssa olin minä, 80 Lith-wickingien, Leonasien ja Langobardien, Hiisien, Hæretien ja Hunding-kansan kanssa. Yhdessä Israelilaisten kanssa olin minä ja entisten Syringien, Heprealaisten ja intiaanien kanssa myös Egyptissä. Meedialaisten, Persialaisten ja Myrgien kanssa, 85 ja myös Mofdingasin ja sen takana olevien Myrgien sekä Amothingien ja Itä-Thyringien, Eolasin, Istasin ja Idumealaisten kanssa. Ja olin Eormanrikin kanssa koko sen ajan, kun goottilaisten kuningas oli minulle armollinen. 90 Sormuksen, jonka hän antoi minulle, linnoitusten hallitsija, johon oli šillinginlaskun mukaan päätynyt 600 puhdasta kultaa aarteeksi; tein sitten Eadgilsista tämän omistajan, kypäräherrani, kun palasin kotiin, 95 rakastettuni, maksuksi maasta, jonka hän minulle antoi. Ensin Myrgingsistä, isäni kodista. Sitten Ealhhild antoi minulle toisen sormuksen, rohkeiden joukon kuningatar, Eadwinen tytär. Hänen ylistykseni levisi monien maiden halki 100aina laulussa minua kehotettiin kertomaan, missä taivaan alla olin kuullut parhaasta kultakoristeisesta kuningattaresta hänen lahjojaan jakamassa. Sitten minä ja Scilling lauloimme kajahtavalla äänellä herramme edessä kohottavan laulun: 105 kovaa harpun säestyksellä laulu kajahti, ja monet ylevän mielialan miehet puhuivat sanoin – kukapa voisi päätellä – etteivät he olleet koskaan tunteneet jalompaa laulua. Sieltä vaelsin goottilaisten valtakunnan yli, 110 etsien aina vankimmat klaanilaiset. -- Sellaista oli Eormanricin jaarlien sarja: Hetka ja Beadeca; molemmat Harlingit, Emerca, Fridia; tuo itägootti myös, viisas ja rohkea, Unwenin isä; 115 Secca ja Becca, Seafolan ja Theodric, Heathoric ja Sifeca, Hlithe ja Inggentheow, Eadwine ja Elsa, - Ægelmund ja Hangar sekä Naapuri-Myrgingsien aatelisjoukko, Wulfhere ja Wyrmhere, - (sota ei ollut laiska, 120 kun hrethalaisten armeija joutui puolustamaan vanhoja kotejaan Attilan laumalta Veikselin metsien luona! – Rædhere ja Rondhere, Rumstan ja Gislhere, Withergield ja Freoteric, Wudga ja Hama: 125 Eivät pahimpia soturitovereita nämä, vaikka nyt mainitsen heidät viimeisinä! Heidän armeijastaan lensivät usein vinkuen ulvovat keihäät vihamielistä joukkoa kohti. Pakolaiset voittivat siellä punottua kultaa, 130 miehet ja naiset, Wudga ja Hama. Niin minä aina näin eläessäni huomasin, että hän on rakkain maan asukkaille, jonka Jumala on nostanut hallitsemaan ihmisiä, niin kauan kuin hän elää täällä maailmassa.” 135 Niin on kohtalona vaeltaa laulumiesten mukana monien maiden halki kertoakseen tarpeensa ja kiitoksensa. Niin etelässä tai pohjoisessa, joku löytyy, sanavalmistaja ja aarteen halukas, 140 kohottaakseen ylistystänsä lääniensä edessä, kunnioittaakseen hänen jaarlin arvoaan, -- kunnes kaikki on poissa, valo ja elämä yhdessä: hän saa ylistyksen, pitää taivaan alla ylpeää nimeä.
|
WIDSITH
"KAUASKULKIJA"
Widsith puhui, sanavarastonsa avasi,
hän joka kauimmas oli vaeltanut maan kansojen joukossa,
heimojen läpi ihmisten, usein salissa saaden
rikkaan palkan kullasta. Myrgingien sukua
hänen esi-isänsä heräsivät. Kauniin Ealhhildin,
sovun kutojan kanssa hän ensin lähti,
etsien Hrethan-kuninkaan kotia
idästä, Angliasta,—Eormanrikin julman,
liittojen turmelijan.
Paljon hän lauloi.
Monta miestä olen kuullut, jotka valtaa pitivät. Eläköön jokainen johtaja oikein, jaarli jaarliin jälkeen kunniassa hallitkoon, joka aikoo menestyä ja valtaistuimensa säilyttää! Näistä oli Hwala aikansa paras, ja Aleksanteri kaikista suurin ihmissuvun joukossa, ja eniten hän menestyi kenestäkään maan päällä, josta koskaan kuulin.
Attila hallitsi Hunneja, Eormanric Gootteja,
Becca Baningeja, Gifeca Burgundeja.
Cæsar Kreikkalaisia ja Cælic Finnejä,
Hagena Holmrygejä, Heoden Glommeja.
Witta Suevejä, ja Wada Hælsingejä,
Meaca Myrgingejä, Mearchealf Hundingeja.
Theodric Frankkeja, Thyle Rondingeja,
Breoca Brondingeja, Billing Wernoja.
Oswine Eowoja, Ytoja Gefwulf,
Fin Folcwaldin poika Friisien heimoja.
Sigehere Meri-Daneja kauimmin hallitsi,
Hnæf Hocingeja, Helm Wulfingeja,
Wald Woingeja, Wod Thyringejä,
Sæferth Sycgejä, Swedejä Ongentheow,
Sceafthere Ymbrejä, Sceafa Langobardeja,
Hun Hætwerejä, Holen Wrosnoja.
Hringwald oli Herefarien kuninkaan nimi.
Offa Angleja hallitsi; Alewih Daneja,
kaikista ihmisistä rohkein mieleltään, mutta koskaan ei Offan rinnalla hänen jaarliutensa riittänyt: sillä Offa voitti, kaikista miehistä ensimmäisenä, vielä poikana laajimman valtakunnan: kukaan ikäisensä ei osoittanut enempää jaarliutta taistelun paineessa yksin miekkoin: myrgingejä vastaan hän merkitsi rajat Fifeldorin luona: siitä lähtien sitä pidettiin sveebien ja anglojen, kuten Offa sen voitti. Hrothwulf ja Hrothgar pisimpään pitivät sukulaissovun serkkuina yhdessä, sen jälkeen kun he wiking-suvun kukistivat, Ingeldin vallan ylpeyden maahan kaatoivat, Heorotissa kaatoivat Heathobard-suvun.
Näin kuljin monen vieraan valtakunnan halki, tämän avaran maan yli, kuin onni tai onnettomuus tuli tietooni; sukuni vailla, kaukana kansastani kuljin eteenpäin. Siksi osaan laulaa ja sanoa tarinani, miehille mettähallissa tehdä laulun, kuinka jalosyntyiset sankarit lahjoin minut lastasivat.
Hunnien luona olin, Hrethi-Goottien,
Swedien, Geatien ja Etelä-Danien,
Wenlojen ja Wærnojen ja Wicingien,
Gefthojen ja Winedojen ja Geflegojen,
Anglien ja Sueveiden ja Ænenojen,
Saksien ja Scygojen ja Miekkamiesten,
Hronojen ja Deanojen ja Heatho-Reamien (Hiidet).
Thyringien luona kävin, Throwendienkin;
Burgundien luona sormuksen sain,
kun Guthhere kimaltavan aarteen antoi laulustani maksuksi: ei vähäinen kuningas!
Frankkien ja Friisien ja Frumtingien luona olin,
Rugien ja Glommien ja Rumwalojen.
Myös Ælfwinen luona Italiassa olin: kaikista ihmisistä, tiedän, hänellä oli kaunein käsi kunniansa korottaa, sydän antelias sormusten annossa, kiiltävien renkaiden, Eadwinen poika.
Saraseenien luona olin ja Seringien,
Kreikkalaisten ja Finnien, ja Cæsarin luona, hän jonka vallassa juhlijoiden kaupungit, hän hallitsi Walan tehneiden maan rikkautta.
Skottien ja Piktien ja Scrid-Finnien luona olin,
Lith-Wicingien, Leonojen ja Langobardien,
Hiiden miesten ja Hærethien ja Hundingien kansan.
Israelilaisten luona olin ja Ex-Syringien, Heprealaisten ja Intialaisten, Egyptissäkin.
Meedialaisten ja Persialaisten ja Myrgingien kansan, ja Mofdingien luona, ja Myrgingien tuolla puolen, ja Amothingien, ja Itä-Thyringien, Eolojen, Istojen ja Idumealaisten.
Ja olin Eormanricin luona kaiken sen ajan kun Goottien kuningas oli minulle hyvä. Sormuksen antoi, linnojen valtias, johon kuusisataa kiinteää kultaa oli luettu aarteeksi šillingein luvulla; sen annoin Eadgilsin omaksi, kypäräherrani, kun kotiin palasin, rakkaan, maksuksi maasta, jonka antoi. Ensin Myrgingien, isäni kotimaa. Sitten Ealhhild antoi toisen sormuksen, urhojoukon kuningatar, Eadwinen tytär. Ylistykseni hänestä kulki monen maan halki, aina kun laulussa pyydettiin sanomaan, missä taivaan alla olin kuullut parhaasta kultakoristeisesta kuningattaresta lahjojaan jakavan.
Silloin minä ja Scilling kaikuvin äänin herramme edessä kohotimme laulun: kovaa kanteleen mukana soi laulu, ja monet mieleltään ylevät miehet sanoivat, he jotka osasivat arvioida, ettei olleet koskaan kuulleet jalompaa laulua. Sieltä kuljin Gootien valtakunnan yli, aina etsien vahvimpia sukulaisia.
Tällainen oli Eormanricin jaarlien seurue: Hethca ja Beadeca; Harlingit molemmat, Emerca, Fridia; se Itä-Gootti myös, viisas ja urhea, Unwenin isä; Secca ja Becca, Seafolan ja Theodric, Heathoric ja Sifeca, Hlithe ja Inggentheow, Eadwine ja Elsa, Ægelmund ja Hangar, ja naapuri-Myrgingien jalo joukko, Wulfhere ja Wyrmhere (sota ei ollut velttoa, kun Hrethien sotajoukko lujin terin tahtoi Veikselin metsien luona puolustaa vanhoja koteja Attilan laumalta)!
Rædhere ja Rondhere, Rumstan ja Gislhere, Withergield ja Freotheric, Wudga ja Hama: ei huonoimpia sotatovereita nämä, vaikka nyt tulen nimeämään heidät viimeisiksi! Heidän joukostaan usein vinkuen lensi ulvovat keihäät vihollisparvea kohti. Maanpakolaiset voittivat siellä kudottua kultaa, miehet ja naiset, Wudga ja Hama. Näin löysin aina, näin kulkiessani, että hän on rakkain maan asukkaille, jonka Jumala on nostanut miehiä hallitsemaan niin kauan kuin hän tässä maailmassa elää."
Näin, aina kulkien, kohtalo on vaeltaa laulun miesten monien maiden halki, sanoakseen tarpeensa ja puhuakseen kiitoksen. Etelässä tai pohjoisessa löytyy joku, sanoissa viisas ja aarteessa altis, joka kohottaa ylistyksensä miestensä edessä, kunnioittaa jaarliuttaan, kunnes kaikki on mennyttä, valo ja elämä yhdessä: hän saa kiitoksen, pitää taivaan alla ylpeän nimen."
Tässä kohtaa voi lisätä sen nimen:



































RSS Feed