Johdanto
Bysanttilainen keisari Konstantinos VII Porfyrogennetoksen kuvaa teoksessa *De administrando imperio* (n. 948–952) Rusin *monoxyla*-veneitä, jotka kulkivat pohjoisista keskuksista Miliniskaan (Gnezdovo) Kiovaan ja edelleen Dnepriä pitkin Mustallemerelle ja edelleen Konstantinopoliin. Teos on Bysantin poliittinen ja maantieteellinen käsikirja, mutta sen Rusia ja Dneprin liikennettä käsittelevä aineisto sisältää huomattavan yksityiskohtaisen kuvauksen veneiden valmistuksesta ja käytöstä. Monoxyla on yhdestä puunrungosta koverrettu ja myöhemmin varustettu alus, joka on totuttu sijoittamaan skandinaavisen laivanrakennusperinteen kontekstiin, koska sen käyttäjät olivat varjageja.
Rakenteellisesti vene ei kuitenkaan muistuta lainkaan kölillistä, laudoista koottua skandinaavista pitkälaivaa. Se on koverrettu runko, jota levitetään tulen ja kosteuden avulla, jota vahvistetaan poikkipuilla ja johon lisätään purjevarustus vasta matkan loppuvaiheessa. Tämä rakennustapa, materiaalivalinta ja käyttölogiikka vastaavat sitä vastoin hämmästyttävän tarkasti sitä venekulttuuria, joka on dokumentoitu arkeologisesti ja kansatieteellisesti Karjalan ja Itä-Suomen vesistöalueilla: ruuhesta haapioksi ja edelleen limilaudoitetuksi uiskoksi etenevää kehityslinjaa.
Suomalaisen ja karjalaisen aineiston kannalta erityisen tärkeä on T. I. Itkosen: Suomen ruuhet (1940), joka käsittelee yksi-, kaksi-, kolme- ja monipuisia sekä lautaisia ruuhia kivikaudesta vuoteen 1940. Teos tarjoaa rakenteellisen mallin, jonka avulla monoxylon voidaan sijoittaa laajempaan koverrettujen ja koottujen puuveneiden historiaan tai juuri niiksi.
Tämän tarkoitus on osoittaa, että Rus'in monoxyla ei ole erillinen, Bysantin lähteen kautta tunnettu erikoistapaus, vaan yksi ilmentymä laajasta, teknologisesti ja maantieteellisesti yhtenäisestä koillis-eurooppalaisesta veneperinteestä, jonka juuret ovat Äänisen ja Laatokan väliselle vyöhykkeelle sijoittuvassa kivikautisessa työkaluteollisuudessa ja jonka kehityskaari: ruuhi, haapio, limilaudoitettu suurhaapio ja purjeellinen uisko muodostaa Dneprin kauppareitin veneiden tekniseksi esikuvaksi paremmin kuin mikään yksittäinen skandinaavinen laivatyyppi.
Bysanttilainen keisari Konstantinos VII Porfyrogennetoksen kuvaa teoksessa *De administrando imperio* (n. 948–952) Rusin *monoxyla*-veneitä, jotka kulkivat pohjoisista keskuksista Miliniskaan (Gnezdovo) Kiovaan ja edelleen Dnepriä pitkin Mustallemerelle ja edelleen Konstantinopoliin. Teos on Bysantin poliittinen ja maantieteellinen käsikirja, mutta sen Rusia ja Dneprin liikennettä käsittelevä aineisto sisältää huomattavan yksityiskohtaisen kuvauksen veneiden valmistuksesta ja käytöstä. Monoxyla on yhdestä puunrungosta koverrettu ja myöhemmin varustettu alus, joka on totuttu sijoittamaan skandinaavisen laivanrakennusperinteen kontekstiin, koska sen käyttäjät olivat varjageja.
Rakenteellisesti vene ei kuitenkaan muistuta lainkaan kölillistä, laudoista koottua skandinaavista pitkälaivaa. Se on koverrettu runko, jota levitetään tulen ja kosteuden avulla, jota vahvistetaan poikkipuilla ja johon lisätään purjevarustus vasta matkan loppuvaiheessa. Tämä rakennustapa, materiaalivalinta ja käyttölogiikka vastaavat sitä vastoin hämmästyttävän tarkasti sitä venekulttuuria, joka on dokumentoitu arkeologisesti ja kansatieteellisesti Karjalan ja Itä-Suomen vesistöalueilla: ruuhesta haapioksi ja edelleen limilaudoitetuksi uiskoksi etenevää kehityslinjaa.
Suomalaisen ja karjalaisen aineiston kannalta erityisen tärkeä on T. I. Itkosen: Suomen ruuhet (1940), joka käsittelee yksi-, kaksi-, kolme- ja monipuisia sekä lautaisia ruuhia kivikaudesta vuoteen 1940. Teos tarjoaa rakenteellisen mallin, jonka avulla monoxylon voidaan sijoittaa laajempaan koverrettujen ja koottujen puuveneiden historiaan tai juuri niiksi.
Tämän tarkoitus on osoittaa, että Rus'in monoxyla ei ole erillinen, Bysantin lähteen kautta tunnettu erikoistapaus, vaan yksi ilmentymä laajasta, teknologisesti ja maantieteellisesti yhtenäisestä koillis-eurooppalaisesta veneperinteestä, jonka juuret ovat Äänisen ja Laatokan väliselle vyöhykkeelle sijoittuvassa kivikautisessa työkaluteollisuudessa ja jonka kehityskaari: ruuhi, haapio, limilaudoitettu suurhaapio ja purjeellinen uisko muodostaa Dneprin kauppareitin veneiden tekniseksi esikuvaksi paremmin kuin mikään yksittäinen skandinaavinen laivatyyppi.
Geologinen perusta: Äänisen metatuffiteollisuus työkalujen alkulähteenä
Veneenrakennuksen tekninen edellytys on aina ollut puuta työstävä työkalu, ja tässä suhteessa Karjalan alue on poikkeuksellisessa asemassa. Äänisjärven länsirannalla, Suutjoen (Šuja) suistoalueella, sijaitsi kivikauden ja varhaismetallikauden vaihteessa (n. 3500–1500 eaa.) Euroopan koillisosan ainoa tunnettu metatuffiesiintymä, jonka ympärille kehittyi teollisen mittakaavan tuotantokeskittymä: yksistään Fofanovo XIII -työpajapaikalta on kaivettu esiin yli 350 000 kivilöytöä, joista 84 prosenttia liittyy metatuffisten kirveiden ja taltoiden valmistukseen. Näitä ns. "karjalaisen tyypin" työkaluja - kirveitä, taltta-adzeja ja uurrettuja adzeja on löydetty standardoituina, korkealaatuisina esineinä satojen kilometrien päästä alkuperäisestä louhinta-alueesta, aina Viroon asti, mikä osoittaa niiden olleen paitsi käyttöesineitä myös laajan vaihtoverkoston kauppatavaraa. Vanhimmat löydöt metatuffkiven käytöstä löytyvät 8900 eaa.
Tämä on oleellista veneenrakennuksen kannalta, koska juuri adze-tyyppinen, kaareva ja koverruksiin optimoitu terä on se työkalu, jolla puunrunko onkaloidaan ruuheksi, toisin kuin tavallinen suora kirves, joka soveltuu paremmin runkojen kaatamiseen ja karkeaan muotoiluun. Metatuffi oli kovuudeltaan (Mohsin asteikolla vähintään 6) ja hiottavuudeltaan erityisen sopivaa juuri tähän tarkoitukseen. Kun otetaan huomioon, että koko Äänisen ja Laatokan väliin jäävä vesistöalue - samat reitit, joita Konstantinos VII kuvaa Rusin "yksipuiden" lähtöpaikkoina sijaitsi tämän työkaluteollisuuden vaikutuspiirissä, voidaan perustellusti esittää, että alueen asukkailla oli jo kivikaudella teknologinen etulyöntiasema juuri koverrettujen runkoveneiden valmistuksessa. Työkalu määrittää venetyypin: siinä missä skandinaavinen laudoista koottu perinne kehittyi kirveellä lohkotun ja höylätyn laudan ympärille, karjalais-suomalainen perinne kehittyi adzella koverretun rungon ympärille ja tämä ero näkyy suoraan monoxylonin rakenteessa. Myöhemmin erityisesti adze-kirveissä näkynyt kehitys muuntui niin pronssi- kuin rautatyökaluiksi.
Veneenrakennuksen tekninen edellytys on aina ollut puuta työstävä työkalu, ja tässä suhteessa Karjalan alue on poikkeuksellisessa asemassa. Äänisjärven länsirannalla, Suutjoen (Šuja) suistoalueella, sijaitsi kivikauden ja varhaismetallikauden vaihteessa (n. 3500–1500 eaa.) Euroopan koillisosan ainoa tunnettu metatuffiesiintymä, jonka ympärille kehittyi teollisen mittakaavan tuotantokeskittymä: yksistään Fofanovo XIII -työpajapaikalta on kaivettu esiin yli 350 000 kivilöytöä, joista 84 prosenttia liittyy metatuffisten kirveiden ja taltoiden valmistukseen. Näitä ns. "karjalaisen tyypin" työkaluja - kirveitä, taltta-adzeja ja uurrettuja adzeja on löydetty standardoituina, korkealaatuisina esineinä satojen kilometrien päästä alkuperäisestä louhinta-alueesta, aina Viroon asti, mikä osoittaa niiden olleen paitsi käyttöesineitä myös laajan vaihtoverkoston kauppatavaraa. Vanhimmat löydöt metatuffkiven käytöstä löytyvät 8900 eaa.
Tämä on oleellista veneenrakennuksen kannalta, koska juuri adze-tyyppinen, kaareva ja koverruksiin optimoitu terä on se työkalu, jolla puunrunko onkaloidaan ruuheksi, toisin kuin tavallinen suora kirves, joka soveltuu paremmin runkojen kaatamiseen ja karkeaan muotoiluun. Metatuffi oli kovuudeltaan (Mohsin asteikolla vähintään 6) ja hiottavuudeltaan erityisen sopivaa juuri tähän tarkoitukseen. Kun otetaan huomioon, että koko Äänisen ja Laatokan väliin jäävä vesistöalue - samat reitit, joita Konstantinos VII kuvaa Rusin "yksipuiden" lähtöpaikkoina sijaitsi tämän työkaluteollisuuden vaikutuspiirissä, voidaan perustellusti esittää, että alueen asukkailla oli jo kivikaudella teknologinen etulyöntiasema juuri koverrettujen runkoveneiden valmistuksessa. Työkalu määrittää venetyypin: siinä missä skandinaavinen laudoista koottu perinne kehittyi kirveellä lohkotun ja höylätyn laudan ympärille, karjalais-suomalainen perinne kehittyi adzella koverretun rungon ympärille ja tämä ero näkyy suoraan monoxylonin rakenteessa. Myöhemmin erityisesti adze-kirveissä näkynyt kehitys muuntui niin pronssi- kuin rautatyökaluiksi.
Sama vesistöllinen ja teknologinen tausta on syytä yhdistää myös Karjalan kannaksen Antrean verkkoon, kivikautiseen (n. 8300 eaa.) kalastuspyydykseen, joka on toistaiseksi maailman vanhin säilynyt verkko, joka sisältää myös maailman vanhimman solmun ”ryssänsolmu”. Löytö osoittaa, että alueella oli jo mesoliittisella kivikaudella kehittynyt, vesistöjen varaan rakentunut pyynti- ja kulkukulttuuri, jossa veneet, verkot ja niiden vaatimat työkalut muodostivat yhden teknologisen kokonaisuuden - ei siis pelkästään erillisiä irtolöytöjä. Antrean verkko sijoittuu maantieteellisesti täsmälleen samalle Vuoksen ja Laatokan reitille, jota pitkin haapio- ja myöhemmin uisko-perinne levisi etelään kohti Miliniskan ja Gnjozdovon aluetta, ja se antaa ajallisesti syvimmän todisteen siitä, että kannaksen ja Laatokan vesistöalue oli erikoistuneen vesikulkuneuvo- ja pyyntiteknologian keskus jo vuosituhansia ennen Rusin kauppareitin syntyä.
Samalle vesistövyöhykkeelle, Vuoksen ja muinaisen Ancylusjärven rannalle Joutsenon Kuurmanpohjaan, ajoittuu myös löytö, joka koskettelee suoraan puuntyöstön eikä vain veneenrakennuksen historiaa. Hiekkasillan kaivauksissa paljastunut, noin 10 300–10 700 vuotta vanha suorakaiteen muotoinen ja osittain maahan kaivettu asumuksenpohja on kaivausarkeologien tulkinnan mukaan mahdollisesti jäänne maahan upotetusta hirsipirtin puukehikosta. Jos tulkinta pitää paikkansa, kyseessä olisi Suomen ja koko maailman vanhin tunnettu viite puutalo ja hirsirakentamisesta, useita tuhansia vuosia vanhempi kuin aiemmin tunnetut Kemijoen, Oulunjoen, Laatokan ja Ahvenanmaan kivikautiset ja pronssikautiset hirsilöydöt. On syytä täsmentää, että suuria määriä puujäänteitä ei ole säilynyt happamassa maaperässä, joten päätelmä perustuu enimmäkseen rakennuksen pohjan muotoon ja esinelöytöjen sijaintiin. Tästä huolimatta löytö asettuu luontevasti samaan kokonaiskuvaan: samalla Vuoksen–Laatokan vesistövyöhykkeellä, joka tuotti sekä Antrean verkon että myöhemmin metatuffiteollisuuden adze-työkalut, on nyt myös varhaisin viite siitä, että alueen asukkailla oli jo mesoliittisella kivikaudella kehittynyt taito käsitellä pyöreää puuta rakenteellisena materiaalina, jossa sama perustaito, joka ruuhen, haapion ja lopulta uiskon rakentamisessa sovellettiin veteen.
Tuli teknologiana: koverrus ja levitys
Konstantinos VII:n kuvauksesta tehty tekninen rekonstruktio Rusin monoxylonin valmistuksesta rungon koverrus kirveellä ja kourutaltoilla, sisäpinnan pehmittäminen hiilloksella, hiiltyneen puun kaapiminen pois, kylkien levittäminen kuumalla vedellä ja poikkipuilla, muodon lukitseminen kuivumalla ei ole pelkkä yleismaailmallinen koverrusveneiden tekniikka, vaan se vastaa yksityiskohtia myöten juuri sitä menetelmää, joka on dokumentoitu suomalaisessa ja karjalaisessa ruuhiperinteessä. Perinnetiedon mukaan ruuhen onkaloiminen aloitettiin kirveellä ja jatkettiin telsalla eli kourukirveellä, minkä jälkeen viereen tehtiin ruuhen mittainen tuli: sen hohteessa laidat levitettiin ja tuettiin pönkillä, samalla kun runko tervattiin sisältä ja muotoilua autettiin sisään asetetuilla suurilla kivillä. Jo kivikautisten kivikirveiden ja -talttojen aikana tulta käytettiin apuna juuri siksi, että hiiltynyt puu oli huomattavasti helpompi poistaa kuin tuore - sama periaate, jonka Konstantinos VII:n teksti kuvaa Rusin veneiden rakentamisessa.
Yhtäläisyys ei rajoitu koverrukseen. Sekä karjalais-suomalaisessa perinteessä että Dneprin monoxyloneissa levitys tapahtui kaksivaiheisesti: ensin lämpö ja kosteus pehmittivät puun solurakennetta, minkä jälkeen mekaaninen voima - poikkipuut, pönkät, kiilat - työnsi kylkiä ulospäin asteittain, ei kertarysäyksellä. Tämä ei ole sattumaa vaan puun materiaaliominaisuuksien sanelema pakko: mikä tahansa kylmänä ja kuivana levitetty koverrettu runko halkeaa syiden suuntaisesti. Se, että sama kaksivaiheinen ratkaisu - lämpö/kosteus plus asteittainen mekaaninen levitys esiintyy identtisenä sekä Bysantin lähteen kuvaamassa Dneprin venerakennuksessa että itäsuomalais-karjalaisessa perinnetiedossa, viittaa siihen, että kyseessä ei ole rinnakkain kehittynyt konvergenssi-ilmiö vaan yhteinen, alueelta toiselle siirtynyt käsityöperinne luontevimmin juuri sitä reittiä pitkin, jota Konstantinos itse kuvaa: pohjoisista keskuksista, mukaan lukien Miliniska/Smolensk/Gnjozdovon alue Väinäjoen ja Kasplja-joen kautta, Dneprin yläjuoksulle ja Kiovaan.
Ruuhesta haapioksi: limilaudoituksen synty
Karjalais-suomalaisen venekulttuurin kehityskaari ei pysähtynyt yksinkertaiseen koverrettuun runkoon. Arkeologinen ja kansatieteellinen aineisto erottaa selvästi kolme kehitysastetta: yksinkertaisen ruuhen (yhdestä rungosta koverrettu, tasapohjainen), laajennetun ruuhen eli haapion (koverrettu runko, jonka laitoja on levitetty ja mahdollisesti korotettu), sekä kootun ruuhen, jossa alkuperäiseen koverrettuun pohjaan on liitetty erillisiä lisälautoja - limilaudoitusta. Suomesta tunnetaan jo noin 800 ruuhilöytöä, ja esimerkiksi Kälviältä löydetty, radiohiiliajoituksella 1200–1300-luvulle ajoitettu ruuhi edustaa juuri kaksipuista tyyppiä, jossa puuosat on liitetty toisiinsa puutapeilla - todiste siitä, että laudoituksen lisääminen koverretun rungon ympärille oli vakiintunut, ei poikkeuksellinen ratkaisu jo keskiajalla, ja todennäköisesti huomattavasti varhemmin.
Tämä on rakenteellisesti täsmälleen sama periaate, jonka Konstantinos VII kuvaa Kiovassa tehtävän Rusin veneille: alkuperäinen koverrettu runko toimii pohjana ja perusrunkona, jonka ympärille rakennetaan Kiovassa parrasvahvistuksia, poikkipuita ja mahdollisia sivu- ja parraslautoja on arkeologiassa tunnettu "monoxyle-assemblée" eli koottu monoxylo-rakenne. Ilmiö, jota kreikkalainen lähde kuvaa erikoistapauksena yhden kauppareitin päässä, on siis rakenteellisesti sama prosessi, jota karjalais-suomalaisessa perinteessä kutsutaan ruuhen kehittymiseksi haapioksi ja edelleen suurhaapioksi: alun perin yksinkertainen koverrettu vene kasvaa lisälaudoilla vakaammaksi, kantavammaksi ja lopulta myös purjekelpoiseksi alukseksi, ilman että alkuperäinen koverrettu runko-osa koskaan katoaa rakenteesta. Tälle prosessille on Itä-Suomen ja Laatokan rannikkoseudulla oma nimensä: 1800-luvulta tunnettu suurhaapio eli pauhavene oli nimenomaan limisaumainen, kaksimastoinen ja suurikokoinen venetyyppi - saman kehityslinjan myöhäinen, mutta rakenteellisesti johdonmukainen päätepiste.
Uisko: purjeen myöhäisempi liittäminen ja karjalainen yhteys
Kehityskaaren viimeinen ja tämän tekstin kannalta keskeisin vaihe on purjeen lisääminen. Suomalaisessa venesanastossa uisko tarkoittaa vanhaa, kevytrakenteista, useammalla laitalaudalla varustettua venettä, joka oli sekä soudettava että purjehdittava ja joka voitiin tarvittaessa vetää kannasten, siis maaportaiden yli. Sana esiintyy kirjallisesti ensimmäisen kerran 1300-luvun alun ruotsalaisessa Eerikinkronikassa, jossa uiskot mainitaan nimenomaan karjalaisten veneinä; toinen kirjallinen maininta löytyy 1500-luvun alusta. Sana on lisäksi lainautunut karjalais-suomalaisista kielimuodoista myös venäjään, mikä sekin viittaa siihen, että kyseessä oli itämerensuomalaisella alueella syntynyt ja sieltä levinnyt venetyyppi, ei skandinaavinen tai slaavilainen tuontikäsite.
Rakenteellisesti uisko toteuttaa juuri sen periaatteen, joka erottaa karjalais-suomalaisen venekulttuurin skandinaavisesta pitkälaivaperinteestä: kevyt, monilaudoitettu, alun perin airovoimainen jokivene, johon purje liitetään lisävarusteena vasta kun alus on jo muutoin valmis ja johon rakenteellinen "merikelpoisuus" tuodaan viimeisenä kerroksena, ei lähtökohtana. Yleinen kehityskertomus, "esihistorian ajan ihminen kulki vesillä yhdestä puusta tehdyllä ruuhella; vähitellen alusten koko kasvoi ja niihin lisättiin purjeita" - kuvaa siis paitsi Itämeren aluetta yleensä, myös täsmälleen sitä prosessia, jonka Konstantinos VII dokumentoi Dneprin reitin monoxyloneista: vene rakennetaan ja käytetään ensin jokikelpoisena soutu- ja vetoveneenä, ja vasta reitin päätepisteessä, Dneprin suulla, Pyhän Aitherioksen saarella, joka yleensä samaistetaan Berezanin saareen - siihen lisätään masto, purje ja peräsin merimatkaa varten. Tämä ei ole skandinaavisen purjelaivan logiikka, jossa purjehdusominaisuudet ovat rakenteen lähtökohta; se on sisävesiveneen logiikka, jossa purje on myöhempi lisäys kuljetustarpeen kasvaessa.
Synteesi: Miliniskasta Kiovaan kulkeva tekninen jatkumo
Kun nämä havainnot kootaan yhteen, piirtyy esiin johdonmukainen kuva. Konstantinos VII sijoittaa monoxyla-veneiden lähtöpaikat nimenomaan pohjoisen vyöhykkeeseen ja jatkumoon Miliniska/Gnjozdovo/smolensk Dneprin ja Väinäjoen vedenjakajalla, Novgorod, Tšernihiv, Vyšhorod, joka yhdistyy pohjoisessa suoraan Laatokan, Äänisen ja Karjalan vesistöreitteihin. Sama vyöhyke on se alue, jolla kivikautinen metatuffiteollisuus loi teknisen edellytyksen; kovan, hiottavan ja koverrukseen optimoidun adze-terän koverrettujen runkoveneiden valmistukselle; jolla arkeologinen ja kansatieteellinen aineisto dokumentoi tulen käytön koverruksen ja levityksen apuvälineenä täsmälleen samalla kaksivaiheisella periaatteella kuin Konstantinoksen kuvauksessa; jolla ruuhen kehittyminen haapioksi ja limilaudoitetuksi suurhaapioksi vastaa rakenteellisesti Kiovassa tehtyä monoxylonin varustelua lisälaudoilla ja parrasvahvistuksilla; ja jolla purjeellinen, kevytrakenteinen ja kannasten yli vedettävä uisko - nimenomaan karjalaisena venetyyppinä kirjallisiin lähteisiin merkitty vastaa tarkasti sitä lopputulosta, jollaiseksi Rusin monoxylon muokattiin Dneprin suulla ennen Mustanmeren ylitystä.
Tämä ei tarkoita, että Rusin kauppiaat ja heidän monoxyla-veneensä olisivat olleet etnisesti tai kielellisesti karjalaisia - Konstantinos VII:n kuvaus koskee nimenomaan Rusin, siis varjagitaustaisen kauppaeliitin, käyttämiä aluksia. Väite on teknologinen: se venemalli, jolla Rusin kauppatavara kulki Dnepriä pitkin Konstantinopoliin, ei ole skandinaavista alkuperää olevan pitkälaivaperinteen sovellus vaan sen alueen paikallisen, syvälle kivikauteen ulottuvan koverrettu runko -perinteen tuote, jonka läpi kauppareitti kulki ja jonka työkalut, materiaalit ja rakennustekniikat - tuli, adze, asteittainen levitys, myöhässä lisätty purje olivat jo ennen varjagien saapumista kehittyneet täydeksi, toimivaksi järjestelmäksi Äänisen ja Laatokan väliseltä vyöhykkeeltä Karjalan kannaksen ja Vuoksen kautta aina Suomenlahdelle asti.
Johtopäätös
Monoxylon-sana kuvaa rakennustapaa, mutta se ei kuvaa kansallisuutta. Kun tätä rakennustapaa evoluutisesti seuraa kivikautisesta metatuffiteollisuudesta periytyvästä adze-työkalusta, tulen käyttöön koverruksessa ja levityksessä, ruuhen asteittainen laajentaminen haapioksi ja limilaudoitetuksi alukseksi, ja purjeen liittäminen vasta matkan merelliseen vaiheeseen - verrataan järjestelmällisesti karjalais-suomalaisen vesistöalueen arkeologiseen ja kansatieteelliseen aineistoon, Rusin Dneprin-kaupan veneet asettuvat luontevammin tämän paikallisen, esihistoriallisiin juuriin ulottuvan perinteen jatkumoksi kuin skandinaavisen laivanrakennuksen etäiseksi sivuhaaraksi. Kysymys ansaitsee jatkotutkimusta erityisesti siltä osin, missä määrin Gnjozdovon arkeologinen aineisto, jota osa tutkijoista pitää todennäköisempänä Miliniskan sijaintina kuin nykyistä Smolenskia, sisältää suoria venerakennuksen jäänteitä, jotka voisivat vahvistaa tai tarkentaa tätä selkeää jatkumohypoteesia.
Tekijä: Jukka Uusitalo
Alle lisäsin koosteet karjalan suomalaisten innovaatioiden leviämistä erilaisiin käyttötarkoituksiin ja lähteet.
Galleriassa erilaisia ruuhen käyttötapoja Suomessa ja maailmalla mm. venehautauksissa ja metatuffkiven celt-ja adze kivikirveiden käyttöä rituaalisissa ja pyhissä toimituksissa mm. Egyptin "suunavaus rituaalissa" ja Olmec intiaanien pyhänä kaluna.
Samalle vesistövyöhykkeelle, Vuoksen ja muinaisen Ancylusjärven rannalle Joutsenon Kuurmanpohjaan, ajoittuu myös löytö, joka koskettelee suoraan puuntyöstön eikä vain veneenrakennuksen historiaa. Hiekkasillan kaivauksissa paljastunut, noin 10 300–10 700 vuotta vanha suorakaiteen muotoinen ja osittain maahan kaivettu asumuksenpohja on kaivausarkeologien tulkinnan mukaan mahdollisesti jäänne maahan upotetusta hirsipirtin puukehikosta. Jos tulkinta pitää paikkansa, kyseessä olisi Suomen ja koko maailman vanhin tunnettu viite puutalo ja hirsirakentamisesta, useita tuhansia vuosia vanhempi kuin aiemmin tunnetut Kemijoen, Oulunjoen, Laatokan ja Ahvenanmaan kivikautiset ja pronssikautiset hirsilöydöt. On syytä täsmentää, että suuria määriä puujäänteitä ei ole säilynyt happamassa maaperässä, joten päätelmä perustuu enimmäkseen rakennuksen pohjan muotoon ja esinelöytöjen sijaintiin. Tästä huolimatta löytö asettuu luontevasti samaan kokonaiskuvaan: samalla Vuoksen–Laatokan vesistövyöhykkeellä, joka tuotti sekä Antrean verkon että myöhemmin metatuffiteollisuuden adze-työkalut, on nyt myös varhaisin viite siitä, että alueen asukkailla oli jo mesoliittisella kivikaudella kehittynyt taito käsitellä pyöreää puuta rakenteellisena materiaalina, jossa sama perustaito, joka ruuhen, haapion ja lopulta uiskon rakentamisessa sovellettiin veteen.
Tuli teknologiana: koverrus ja levitys
Konstantinos VII:n kuvauksesta tehty tekninen rekonstruktio Rusin monoxylonin valmistuksesta rungon koverrus kirveellä ja kourutaltoilla, sisäpinnan pehmittäminen hiilloksella, hiiltyneen puun kaapiminen pois, kylkien levittäminen kuumalla vedellä ja poikkipuilla, muodon lukitseminen kuivumalla ei ole pelkkä yleismaailmallinen koverrusveneiden tekniikka, vaan se vastaa yksityiskohtia myöten juuri sitä menetelmää, joka on dokumentoitu suomalaisessa ja karjalaisessa ruuhiperinteessä. Perinnetiedon mukaan ruuhen onkaloiminen aloitettiin kirveellä ja jatkettiin telsalla eli kourukirveellä, minkä jälkeen viereen tehtiin ruuhen mittainen tuli: sen hohteessa laidat levitettiin ja tuettiin pönkillä, samalla kun runko tervattiin sisältä ja muotoilua autettiin sisään asetetuilla suurilla kivillä. Jo kivikautisten kivikirveiden ja -talttojen aikana tulta käytettiin apuna juuri siksi, että hiiltynyt puu oli huomattavasti helpompi poistaa kuin tuore - sama periaate, jonka Konstantinos VII:n teksti kuvaa Rusin veneiden rakentamisessa.
Yhtäläisyys ei rajoitu koverrukseen. Sekä karjalais-suomalaisessa perinteessä että Dneprin monoxyloneissa levitys tapahtui kaksivaiheisesti: ensin lämpö ja kosteus pehmittivät puun solurakennetta, minkä jälkeen mekaaninen voima - poikkipuut, pönkät, kiilat - työnsi kylkiä ulospäin asteittain, ei kertarysäyksellä. Tämä ei ole sattumaa vaan puun materiaaliominaisuuksien sanelema pakko: mikä tahansa kylmänä ja kuivana levitetty koverrettu runko halkeaa syiden suuntaisesti. Se, että sama kaksivaiheinen ratkaisu - lämpö/kosteus plus asteittainen mekaaninen levitys esiintyy identtisenä sekä Bysantin lähteen kuvaamassa Dneprin venerakennuksessa että itäsuomalais-karjalaisessa perinnetiedossa, viittaa siihen, että kyseessä ei ole rinnakkain kehittynyt konvergenssi-ilmiö vaan yhteinen, alueelta toiselle siirtynyt käsityöperinne luontevimmin juuri sitä reittiä pitkin, jota Konstantinos itse kuvaa: pohjoisista keskuksista, mukaan lukien Miliniska/Smolensk/Gnjozdovon alue Väinäjoen ja Kasplja-joen kautta, Dneprin yläjuoksulle ja Kiovaan.
Ruuhesta haapioksi: limilaudoituksen synty
Karjalais-suomalaisen venekulttuurin kehityskaari ei pysähtynyt yksinkertaiseen koverrettuun runkoon. Arkeologinen ja kansatieteellinen aineisto erottaa selvästi kolme kehitysastetta: yksinkertaisen ruuhen (yhdestä rungosta koverrettu, tasapohjainen), laajennetun ruuhen eli haapion (koverrettu runko, jonka laitoja on levitetty ja mahdollisesti korotettu), sekä kootun ruuhen, jossa alkuperäiseen koverrettuun pohjaan on liitetty erillisiä lisälautoja - limilaudoitusta. Suomesta tunnetaan jo noin 800 ruuhilöytöä, ja esimerkiksi Kälviältä löydetty, radiohiiliajoituksella 1200–1300-luvulle ajoitettu ruuhi edustaa juuri kaksipuista tyyppiä, jossa puuosat on liitetty toisiinsa puutapeilla - todiste siitä, että laudoituksen lisääminen koverretun rungon ympärille oli vakiintunut, ei poikkeuksellinen ratkaisu jo keskiajalla, ja todennäköisesti huomattavasti varhemmin.
Tämä on rakenteellisesti täsmälleen sama periaate, jonka Konstantinos VII kuvaa Kiovassa tehtävän Rusin veneille: alkuperäinen koverrettu runko toimii pohjana ja perusrunkona, jonka ympärille rakennetaan Kiovassa parrasvahvistuksia, poikkipuita ja mahdollisia sivu- ja parraslautoja on arkeologiassa tunnettu "monoxyle-assemblée" eli koottu monoxylo-rakenne. Ilmiö, jota kreikkalainen lähde kuvaa erikoistapauksena yhden kauppareitin päässä, on siis rakenteellisesti sama prosessi, jota karjalais-suomalaisessa perinteessä kutsutaan ruuhen kehittymiseksi haapioksi ja edelleen suurhaapioksi: alun perin yksinkertainen koverrettu vene kasvaa lisälaudoilla vakaammaksi, kantavammaksi ja lopulta myös purjekelpoiseksi alukseksi, ilman että alkuperäinen koverrettu runko-osa koskaan katoaa rakenteesta. Tälle prosessille on Itä-Suomen ja Laatokan rannikkoseudulla oma nimensä: 1800-luvulta tunnettu suurhaapio eli pauhavene oli nimenomaan limisaumainen, kaksimastoinen ja suurikokoinen venetyyppi - saman kehityslinjan myöhäinen, mutta rakenteellisesti johdonmukainen päätepiste.
Uisko: purjeen myöhäisempi liittäminen ja karjalainen yhteys
Kehityskaaren viimeinen ja tämän tekstin kannalta keskeisin vaihe on purjeen lisääminen. Suomalaisessa venesanastossa uisko tarkoittaa vanhaa, kevytrakenteista, useammalla laitalaudalla varustettua venettä, joka oli sekä soudettava että purjehdittava ja joka voitiin tarvittaessa vetää kannasten, siis maaportaiden yli. Sana esiintyy kirjallisesti ensimmäisen kerran 1300-luvun alun ruotsalaisessa Eerikinkronikassa, jossa uiskot mainitaan nimenomaan karjalaisten veneinä; toinen kirjallinen maininta löytyy 1500-luvun alusta. Sana on lisäksi lainautunut karjalais-suomalaisista kielimuodoista myös venäjään, mikä sekin viittaa siihen, että kyseessä oli itämerensuomalaisella alueella syntynyt ja sieltä levinnyt venetyyppi, ei skandinaavinen tai slaavilainen tuontikäsite.
Rakenteellisesti uisko toteuttaa juuri sen periaatteen, joka erottaa karjalais-suomalaisen venekulttuurin skandinaavisesta pitkälaivaperinteestä: kevyt, monilaudoitettu, alun perin airovoimainen jokivene, johon purje liitetään lisävarusteena vasta kun alus on jo muutoin valmis ja johon rakenteellinen "merikelpoisuus" tuodaan viimeisenä kerroksena, ei lähtökohtana. Yleinen kehityskertomus, "esihistorian ajan ihminen kulki vesillä yhdestä puusta tehdyllä ruuhella; vähitellen alusten koko kasvoi ja niihin lisättiin purjeita" - kuvaa siis paitsi Itämeren aluetta yleensä, myös täsmälleen sitä prosessia, jonka Konstantinos VII dokumentoi Dneprin reitin monoxyloneista: vene rakennetaan ja käytetään ensin jokikelpoisena soutu- ja vetoveneenä, ja vasta reitin päätepisteessä, Dneprin suulla, Pyhän Aitherioksen saarella, joka yleensä samaistetaan Berezanin saareen - siihen lisätään masto, purje ja peräsin merimatkaa varten. Tämä ei ole skandinaavisen purjelaivan logiikka, jossa purjehdusominaisuudet ovat rakenteen lähtökohta; se on sisävesiveneen logiikka, jossa purje on myöhempi lisäys kuljetustarpeen kasvaessa.
Synteesi: Miliniskasta Kiovaan kulkeva tekninen jatkumo
Kun nämä havainnot kootaan yhteen, piirtyy esiin johdonmukainen kuva. Konstantinos VII sijoittaa monoxyla-veneiden lähtöpaikat nimenomaan pohjoisen vyöhykkeeseen ja jatkumoon Miliniska/Gnjozdovo/smolensk Dneprin ja Väinäjoen vedenjakajalla, Novgorod, Tšernihiv, Vyšhorod, joka yhdistyy pohjoisessa suoraan Laatokan, Äänisen ja Karjalan vesistöreitteihin. Sama vyöhyke on se alue, jolla kivikautinen metatuffiteollisuus loi teknisen edellytyksen; kovan, hiottavan ja koverrukseen optimoidun adze-terän koverrettujen runkoveneiden valmistukselle; jolla arkeologinen ja kansatieteellinen aineisto dokumentoi tulen käytön koverruksen ja levityksen apuvälineenä täsmälleen samalla kaksivaiheisella periaatteella kuin Konstantinoksen kuvauksessa; jolla ruuhen kehittyminen haapioksi ja limilaudoitetuksi suurhaapioksi vastaa rakenteellisesti Kiovassa tehtyä monoxylonin varustelua lisälaudoilla ja parrasvahvistuksilla; ja jolla purjeellinen, kevytrakenteinen ja kannasten yli vedettävä uisko - nimenomaan karjalaisena venetyyppinä kirjallisiin lähteisiin merkitty vastaa tarkasti sitä lopputulosta, jollaiseksi Rusin monoxylon muokattiin Dneprin suulla ennen Mustanmeren ylitystä.
Tämä ei tarkoita, että Rusin kauppiaat ja heidän monoxyla-veneensä olisivat olleet etnisesti tai kielellisesti karjalaisia - Konstantinos VII:n kuvaus koskee nimenomaan Rusin, siis varjagitaustaisen kauppaeliitin, käyttämiä aluksia. Väite on teknologinen: se venemalli, jolla Rusin kauppatavara kulki Dnepriä pitkin Konstantinopoliin, ei ole skandinaavista alkuperää olevan pitkälaivaperinteen sovellus vaan sen alueen paikallisen, syvälle kivikauteen ulottuvan koverrettu runko -perinteen tuote, jonka läpi kauppareitti kulki ja jonka työkalut, materiaalit ja rakennustekniikat - tuli, adze, asteittainen levitys, myöhässä lisätty purje olivat jo ennen varjagien saapumista kehittyneet täydeksi, toimivaksi järjestelmäksi Äänisen ja Laatokan väliseltä vyöhykkeeltä Karjalan kannaksen ja Vuoksen kautta aina Suomenlahdelle asti.
Johtopäätös
Monoxylon-sana kuvaa rakennustapaa, mutta se ei kuvaa kansallisuutta. Kun tätä rakennustapaa evoluutisesti seuraa kivikautisesta metatuffiteollisuudesta periytyvästä adze-työkalusta, tulen käyttöön koverruksessa ja levityksessä, ruuhen asteittainen laajentaminen haapioksi ja limilaudoitetuksi alukseksi, ja purjeen liittäminen vasta matkan merelliseen vaiheeseen - verrataan järjestelmällisesti karjalais-suomalaisen vesistöalueen arkeologiseen ja kansatieteelliseen aineistoon, Rusin Dneprin-kaupan veneet asettuvat luontevammin tämän paikallisen, esihistoriallisiin juuriin ulottuvan perinteen jatkumoksi kuin skandinaavisen laivanrakennuksen etäiseksi sivuhaaraksi. Kysymys ansaitsee jatkotutkimusta erityisesti siltä osin, missä määrin Gnjozdovon arkeologinen aineisto, jota osa tutkijoista pitää todennäköisempänä Miliniskan sijaintina kuin nykyistä Smolenskia, sisältää suoria venerakennuksen jäänteitä, jotka voisivat vahvistaa tai tarkentaa tätä selkeää jatkumohypoteesia.
Tekijä: Jukka Uusitalo
Alle lisäsin koosteet karjalan suomalaisten innovaatioiden leviämistä erilaisiin käyttötarkoituksiin ja lähteet.
Galleriassa erilaisia ruuhen käyttötapoja Suomessa ja maailmalla mm. venehautauksissa ja metatuffkiven celt-ja adze kivikirveiden käyttöä rituaalisissa ja pyhissä toimituksissa mm. Egyptin "suunavaus rituaalissa" ja Olmec intiaanien pyhänä kaluna.
Lähteet:
- Konstantinos VII Porfyrogennetos, *De administrando imperio*, luku 9 (n. 948–952)
Konstantinos VII:n teokseen De administrando imperio:
Internet Archive: https://archive.org/details/deadministrandoselections
Hyödyllinen englanninkielinen laitos on Gyula Moravcsikin ja R. J. H. Jenkinsin toimittama:
Constantine Porphyrogenitus:
https://archive.org/details/deadministrandoi0000cons
- Tarasov, A. & Nordqvist, K., Äänisen metatuffiteollisuus ja "venäjänkarjalaisen tyypin" työkalut, Journal of Antiquity / Journal of Lithic Studies (2014)
- Tarasov, A. & Stafeev, S., "Estimating the scale of stone axe production: A case study from Onega Lake, Russian Karelia", Journal of Lithic Studies vol. 1 (2014)
- Tarasov, A. & Nordqvist, K., Made for exchange: the Russian Karelian lithic industry and hunter-fisher-gatherer exchange networks in prehistoric north-eastern Europe
https://researchportal.helsinki.fi/en/publications/made-for-exchange-the-russian-karelian-lithic-industry-and-hunter/
- Highly productive fishing in Lake Onega? New data on the subsistence basis of the Late Stone age populations in Russian KareliaIgor V. Askeyev & others: https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/S2352409X22004345
- SUOMENRUUHET: 1-, 2-, 3- JA MONIPUISET SEKÄ LAUTARUUHET KIVIKAUDESTA VUOTEEN 1940.
T. I. ITKONEN
https://fennougrica.kansalliskirjasto.fi/bitstream/handle/10024/89799/KA_5.pdf
- Puuproffa.fi, "Haapio" - ruuhen koverrus- ja levitystekniikka, tulen käyttö
- Museovirasto, "Ajankohtaista arkeologiasta: Uutta tietoa Suomen ruuhien ajoittumisesta" (2025)
- Yle Keski-Pohjanmaa, Kälviän ruuhilöytö, radiohiiliajoitus 1286–1395
- Wikipedia (suomi), "Ruuhi", "Uisko", "Luettelo perinteisistä suomalaisista vesiliikennesanoista"
- Suomen meriarkeologinen seura ry, "Laivatyyppien nimitysperusteita" - suurhaapio/pauhavene
- Gnjozdovon arkeologinen keskus: Щавелев, А. С., *Міста Давньої Русі*
- Antrean verkko, Karjalan kannas - kivikautinen kalastusverkkolöytö, n. 8300 eaa.
- Joutsenon Kuurmanpohja maailman vanhimman puutalon (Hiekkasilta), Lappeenranta - n. 10 300–10 700 vuotta vanha, hirsipirtin kehikkojäänne; Rostedt, T. & Kriiska, A., kaivauskertomukset ja Yle 18.8.2020
https://en.wikipedia.org/wiki/Celt_(tool)
https://en.wikipedia.org/wiki/Adze
- Konstantinos VII Porfyrogennetos, *De administrando imperio*, luku 9 (n. 948–952)
Konstantinos VII:n teokseen De administrando imperio:
Internet Archive: https://archive.org/details/deadministrandoselections
Hyödyllinen englanninkielinen laitos on Gyula Moravcsikin ja R. J. H. Jenkinsin toimittama:
Constantine Porphyrogenitus:
https://archive.org/details/deadministrandoi0000cons
- Tarasov, A. & Nordqvist, K., Äänisen metatuffiteollisuus ja "venäjänkarjalaisen tyypin" työkalut, Journal of Antiquity / Journal of Lithic Studies (2014)
- Tarasov, A. & Stafeev, S., "Estimating the scale of stone axe production: A case study from Onega Lake, Russian Karelia", Journal of Lithic Studies vol. 1 (2014)
- Tarasov, A. & Nordqvist, K., Made for exchange: the Russian Karelian lithic industry and hunter-fisher-gatherer exchange networks in prehistoric north-eastern Europe
https://researchportal.helsinki.fi/en/publications/made-for-exchange-the-russian-karelian-lithic-industry-and-hunter/
- Highly productive fishing in Lake Onega? New data on the subsistence basis of the Late Stone age populations in Russian KareliaIgor V. Askeyev & others: https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/S2352409X22004345
- SUOMENRUUHET: 1-, 2-, 3- JA MONIPUISET SEKÄ LAUTARUUHET KIVIKAUDESTA VUOTEEN 1940.
T. I. ITKONEN
https://fennougrica.kansalliskirjasto.fi/bitstream/handle/10024/89799/KA_5.pdf
- Puuproffa.fi, "Haapio" - ruuhen koverrus- ja levitystekniikka, tulen käyttö
- Museovirasto, "Ajankohtaista arkeologiasta: Uutta tietoa Suomen ruuhien ajoittumisesta" (2025)
- Yle Keski-Pohjanmaa, Kälviän ruuhilöytö, radiohiiliajoitus 1286–1395
- Wikipedia (suomi), "Ruuhi", "Uisko", "Luettelo perinteisistä suomalaisista vesiliikennesanoista"
- Suomen meriarkeologinen seura ry, "Laivatyyppien nimitysperusteita" - suurhaapio/pauhavene
- Gnjozdovon arkeologinen keskus: Щавелев, А. С., *Міста Давньої Русі*
- Antrean verkko, Karjalan kannas - kivikautinen kalastusverkkolöytö, n. 8300 eaa.
- Joutsenon Kuurmanpohja maailman vanhimman puutalon (Hiekkasilta), Lappeenranta - n. 10 300–10 700 vuotta vanha, hirsipirtin kehikkojäänne; Rostedt, T. & Kriiska, A., kaivauskertomukset ja Yle 18.8.2020
https://en.wikipedia.org/wiki/Celt_(tool)
https://en.wikipedia.org/wiki/Adze
RSS Feed
